Muistan ikuisesti sen ensimmäisen kerran kun tapasimme. Sen pimenneen illan keskikaupungilla, sinun tuijotuksesi selässäni. Aluksi se häiritsi minua. Häiritsi kovastikin. Ajan mittaa kumminkin totuin siihen ja aloin jopa pitää tunteesta. Ainakin tiesin että joku oli kiinnostunut minusta.

   Muistan senkin, kuinka seurasit minua kotiin. En ollut nähnyt sinua vielä silloin. Mutta kun käännyin kotiovellani kysyäkseni kuka olet… En saanutkaan sanaa suustani. Olit kaunis. Ei sillä tavalla kuin ihmiset näkevät kauneuden, sinussa oli enkelin kauneutta. Hiuksesi olivat mustat, lyhyet ja hieman kiharat. Olit pukeutunut kauttaaltasi mustaan, lukuun ottamatta korvassasi roikkuvaa kirkkaanpinkkiä rengasta. Se oli minun näkemykseni täydellisestä kauneudesta, villi, kesyttämätön, vapaa. Sinä olit täydellinen.
   Lankesin vaaleisiin silmiisi sillä sekunnilla kun näin sinut, olin hetkessä sinun omasi.

 

   Esittelit itsesi Windiksi. En koskaan uskonut että se olisi oikea nimesi. Itse kerroin sinulle oikean nimeni, muttet koskaan kutsunut minua sillä. Olin sinulle Blue. Saatoit keksiä nimen sinisistä silmistäni, tai sinisestä paidasta, joka minulla oli ylläni kun tapasimme. En tiedä. Meidät tunnettiin aina vain ”Blue Windinä”, sinisenä tuulena.

    Me olimme ihmisille yksi ja sama. Kuljimme aina yhdessä, mikään ei erottanut meitä. Monesti sinä puolustit minua kaupungin yössä, autoit pyytämättä mitään takaisin. Tai…melkein mitään. Olin sinun omasi. Se vain teki minusta entistä onnellisemman.

 

Niiden kahdeksan kuukauden perusteella, joiden ajan olimme yhtä, en koskaan arvannut miltä sinusta tuntui sisältä. Hymyilit minulle, rakastit minua, mutta sisälläsi kyti inho kaikkea elävää kohtaan. Jopa minua, uskoisin. En saanut koskaan tietää mistä se johtui. Ja nyt on jo aivan liian myöhäistä kysyä, olet jo mennyt pois. Olet kai mennyt sinne minne kuulutkin, taivaaseen muiden enkelten joukkoon.

   Päivä jona lähdit, on toinen niistä päivistä jotka muistan ikuisesti.

   Et ollut tullut kanssani kouluun ja jo se herätti minussa epäilyksen kipinän. En keskittynyt kunnolla yhtään mihinkään ja päivän päätyttyä juoksin kämpillemme niin kovaa kuin jaksoin. Se kaikki on sekoittunut päässäni sekavaksi puuroksi. Saavuin kerrostalon juurelle, säntäsin portaat ylös turtunein jaloin.

     Muistan kuinka räpläsin lukkoa tavallista kauemmin, avain ei pysynyt kunnolla kädessäni. Muistan kuinka riuhtaisin oven auki ja huusin nimeäsi. ”WIND!” kaikui hätääntynyt ääneni tyhjässä asunnossa. ”WIND!” huusin aivan turhaan. Et ollut siellä. Juoksin huoneeseemme. Ei ketään. Suihkuun. Tyhjää täynnä. Lopulta vajosin keittiön pöydän ääreen tietämättä mitä tehdä.

  Silloin huomasin pöydällä kirjekuoren, jonka päällä luki sinisillä kirjaimilla Daniel. Sinun kaunista käsialaasi. Sydämeni hypähti kurkkuun kun luin tuon nimen. En ehkä itse tunnistanut sitä, mutta sydämeni tunnisti. Se oli minun nimeni.

 

Avasin kuoren tärisevin sormin ja vedin sieltä ulos jostakin vihkosta repäistyn ruutupaperin sivun. Kyynelet silmissäni aloin lukea, mitä olit kirjoittanut käyttäessäsi oikeaa nimeäni ensimmäistä kertaa:

 

 

Dear Blue.

Olen pahoillani, mutta en enää ole siellä sinun kanssasi. Kaikki tämä sisääni patoutunut viha alkoi olla liian suuri taakka kannateltavaksi. Vihasin koko maailmaa ja sen ihmisiä. En kerro miksi.

  Tämä saattaa kuulostaa oudolta tässä tilanteessa Blue, mutta tahdon sinun jatkavan elämääsi niin kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan. Kun Tuuli lakkaa puhaltamasta, Sininen taivas pysyy kirkkaana, ei katoa minnekään. Älä siis seuraa minua. Muutu takaisin Danieliksi. Sininen Tuuli on lopullisesti poissa.

 

Sinua syvästi rakastaen: Wind, Ethan.

 

Pudotin kirjeen käsistäni lattialle ja hautasin pääni käsiini. Oli niin hankala käsittää että olit poissa. Poissa ikuisesti. Et olisi enää puolustamassa minua öisillä kaduilla, Blue Wind olisi poissa. Poissa! En saanut kunnolla henkeä omalta itkultani.

 
 

Nyt tuosta kaikesta on kulunut jo lähes kaksi vuotta. Kaksi pitkää, kyyneltentäyteistä vuotta. Tein niin kuin sanoit enkä seurannut sinua. Silti, minussa on yhä Blue. Kukaan ei vieläkään tunne minua Danielina. Olen yhä puolikas Sinistä Tuulta. Tuuli vain on poissa.

 

En koskaan tule kertomaan nimeäsi kenellekään. Kuiskaan tuuleen ja poskelleni vierähtää yksinäinen kyynel. Ole ikuisesti Wind. Ole ikuisesti se villi ja vapaa tuuli, jona minäkin opin sinut tuntemaan.