Orastavan talven kuolemanraikas maku,
tanssii kielelläni ja minä olen elossa.
Elossa, vaikka itken mielenvikaisen kyyneliä,
ja nauran niinkuin vain hullu nauraa.

Juoksen valkenevan metsän syleilyyn
käperryn pieneksi valkealle puuterimatolle.
Hiljalleen lasittuvat silmäni jäävät tuijottamaan sinua,
en aio koskaan suoda sinulle rauhaa.

Et välittänyt minusta silloin joskus,
mutta entä nyt kun luon uniisi hulluja kuvia.
En salli sinun nukkua rauhassa,
vaan lähetän sairaimmat painajaiseni luoksesi.

Minä lähdin hulluna,
sinä tulet hulluksi.
Lasittunut katseeni seuraa sinua yhä,
yhä ja  ikuisesti.