En yksinkertaisesti kestä enää. Elämäni on yhtä harmaata helvettiä jonka veljeni on luout ympärilleni. Mustelmat, kipeät jäsenet ja huutamisesta kipeä kurkku ovat osa tätä sieämätöntä arkea.

  Olen vihdoin päätökseni tehnyt. Joko Hän lähtee tai minä lähden. Löytäisin kyllä jonkin paikan minne mennä, sivukadun pahvilaatikon johon käpertyä nukkumaan. Kyllä neljätoistavuotias kadulla pärjää, ja jos ei pääsempähän ainakin paikkaan jossa ei tarvitse nähdä Häntä enää. Sillä jos jään tänne, viha jatkaa patoutumistaan ja lopulta minun on pakko päästää se valloilleen ja luoda toisenlainen, tuskanpunainen helvetti.

  Miten hyvältä tuntuisikaan tarttua tuskastani tehtyyn veitseen, ja lopettaa tämä yhdessä verenpunaisessa hetkessä. Vaan ei minun vaan Hänen osaltaan.

Minun kanssani kasvaa sisäläni leimuava viha ja halveksunta Häntä kohtaan.