This is just not the way I wanna live.

"Nuorisopsykiatrinen poliklinikka", niin siinä ovessa luki. Ja se ovi oli lukossa. Koputus. Vaaleahiuksinen nainen tuli avaamaan ja johdatti meidät valkoiseksi maalattuun käytävään. Seinillä oli maalauksia, ileisesti hoidossa olleiden nuorten tekemiä. "Viimeinen ovi käytävän perällä", nainen sanoi ja katosi itse johonkin toimistontapaiseen hakemaan papereitaan.
   Käytävän varrella oli kymmeniä ovia. Monien vieressä oli nimellä varustettu lappu. Paikan psykoihmisiä. Mitä pidemmälle pitkin käytävää etenimme, sitä synkemmiksi maalausten aiheet muuttuivat. Käytävän alussa ne olivat esittäneet eläimiä, onnellisia ihmisiä kukkaniityillä, mutta nyt kehykset täytti suru, tuska ja epätoivo. Verta, kauhistuneita kasvoja, kahlittuja enkeleitä...
  Ja siinä se oli.  Käytävän viimeinen ovi. "Varasto". Ei se VOI olla tämä... Ajattelin kauhunsekaisen huvittuneesti. Nainen tuli takaisin mukanaan toinenkin psykoihminen, brunetti tällä kertaa. He esittelivät itsensä ja kättelimme, mutta unohdin molepien nimet sillä sekunnilla kun ne karkasivat heidän huuliltaan. He avasivat varaston vieressä olevan oven. "Perheterapia". Jaa että mitä vittua.
    Huoneessa oli paljon värikkäitä nojatuoleja, jotka oli asetettu piiriksi huoneen keskellä olevan pyöreän pöydän ympärille. Ovi jätettiin auki. "täällä ei ole muita kesätauosta johtuen", blondi selitti ja romahdin rumankeltaiseen nojatuoliin. Aloin katsella ympärilleni huoneessa. Pyöreällä pöydällä lojui nenäliinapaketti, katosta roikkui epämiellyttävän näköinen mikrofoni, yksi seinä oli peili ja yksi kaunista rantamaisemaa esittävä valtava maalaus. Meille selitettiin, että mikrofonia käytettiin vain harvoin ja että peili oli oikeastaan ikkuna, jonka toiselta puolelta saattoi seurata huoneen tapahtumia. Se ei tehnyt oloani yhtään mukavammaksi.
    Kun muodollisuudet, kuten osoitteen ja puhelinnumeroiden tarkistus oli oho, naiset alkoivat kysellä minusta ja elämästäni. Onko minulla kavereita? Miten koulussa menee? Millainen perhe minulla on? Kouluni terkkari mainitsi viiltelystä. Miksi näin? Koko homma oli yhtä helvettiä, etenkin kun mutsini istui kokoajan siinä vieressä ja heitti väliin omia kommenttejaan ja mielipiteitään minusta. Kaikki mitä se sanoi, oli päin persettä. Näinkö vähän sä tunnet omaa tytärtäs? Miten ne ihmiset kuvitteli, että olisin voinut puhua rehellisesti ja salailematta, kun oma äiti istui vieressä??
   "Se on sitten selvä. Otamme yhteyttä kesätauon jälkeen sitten jatkosta", blondi pälätti ja nousimme poistuakseme huoneesta. Kättelyt. Sen blondin naisen käsi oli oudon nihkeä ja limainen.

Vihasin sitä paikkaa. Tulen aina vihaamaan sitä paikkaa. En halua sinne psykopaattien kuulusteltavaksi siihen ahdistukselta ja pakenemisen tarpeelta löyhkäävään paikkaan. En kuulu sinne.

Näin viimeyönä unen, tai pikemminkin painajaisen. Vieläkin on kamalan ahdistunut olo.


Siinä unessa mä olin Demyx. Istuin jonkun pienen, tyhjän huoneen lattialla kädes sidottuna selän taakse ja päällä pelkät yöpuvunhousut. Mun suun edessä oli musta maski missä oli valkonen rasti suun kohdalla. Kaikkein kamalinta oli, että mun rinnassa oli sydämen kohalla reilu nyrkinkokonen reikä, mistä valu verte
Koko unen aikana ei tapahtunu oikeestaan mitään muuta, kun että ääni, joka tuntu tulevan mun pään sisältä, kuiski ihan kamalia asioita... että kukaan ei oikeesti rakasta mua ja kaikki mun ystävät vaan teeskentelee. Että oon hyödytön.
Arvatkaa vaan millanen olo oli kun heräsin.

Olen vihdoin löytänyt jonkinlaisen elämän. Harmi vain, se on yli sadan kilometrin päässä yleisestä olopaikastani, kaupungissa nimeltä Helsinki. Haluan takaisin sinne. Juuri nyt, näen kaikkein tärkeimpiä vain webbikameran ja valokuvien kautta. Tahdon takaisin kotiin.

Mielipuoliset unet vainoavat minua, en voi nukkua kunnolla. Toisaalta rakastan niitä, toisaalta vihaan. Elämäni on pienen mieleni sisällä. Säälittävää...

Antakaa minun NUKKUA edes ihan vähän aikaa...