Olen eskapisti. Olen aina ollut, olen paennut mieleeni niinä synkkinä hetkinä, joita en halua tunnustaa todeksi. Toisinaan voin viettää vaikka päiviä oman pienen pääni synkimmässä sopukassa. Olen elänyt seikkailuja ja elämäni ihanimpia hetkiä aina uudelleen ja uudelleen ruumiini mädätessä ihmisten keskellä.
  Sitten on ne hetket, joina edes pakeneminen ei enää auta. Joina suru tuntuu vievän koko sielun mukanaan jonnekin rajan taakse. Silloin on pakko varmistaa olevansa olemassa, tunnetava viiltävä kipu ja maistettava lämmin veri.
  On hetkiä, jolloin ihminen on kuin rikottu posliininukke. Särkynyt, täydellinen ruumis, jota kukaan ei halua omakseen. Kaikki mitä nukke voi tehdä, on kuiskia hiljaisella nuken äänellä: "Tulkaa joku korjaamaan minut, tulkaa joku pelastamaan." Mutta rikkinäinen nukke ei merkitse kenellekään mitään.
 
Olen tuntenut niin paljon surua ja tuskaa, että voisin melkein kasvattaa niistä siivet. Mutta pienet tytöt eivät kykene siihen. Pienet tytöt eivät osaa lentää.